Siirry sisältöön

Destiny’s Child

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Destiny's Child)
Destiny’s Child
Destiny’s Child vuonna 2013. Vasemmalta oikealle: Kelly Rowland, Beyoncé ja Michelle Williams.
Destiny’s Child vuonna 2013. Vasemmalta oikealle: Kelly Rowland, Beyoncé ja Michelle Williams.
Tiedot
Toiminnassa 1990–2005
Tyylilaji r&b, pop, soul
Kotipaikka Houston, Texas, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet
Levy-yhtiö
Columbia Records
Aiheesta muualla
Kotisivut

Destiny’s Child oli yhdysvaltalainen vuosina 1990–2005 toiminut tyttöyhtye ja alkuperäiseltä nimeltään Girls Tyme. Se oli alun perin neljän tytön kvartetti, myöhemmin kolmen naisen trio. Kuuluisaan kokoonpanoon kuuluivat alkuperäisjäsenet Beyoncé ja Kelly Rowland sekä myöhemmin mukaan tullut Michelle Williams.

Destiny’s Child julkaisi viisi platina-albumia ja heidän levyjään on myyty maailmanlaajuisesti yli 60 miljoonaa kappaletta. Yhtyeen hittejä ovat muun muassa ”Say My Name”, ”Independent Women” ja ”Survivor”. Jäähyväiskiertueellaan vuonna 2005 he ilmoittivat lopettavansa, mutta ovat esiintyneet myöhemminkin satunnaisesti.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Girls Tyme

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Houstonissa varttuneet yhdeksänvuotiaat Beyoncé Knowles ja LaTavia Roberson ystävystyivät alakoulussa ja osallistuivat vuonna 1990 koe-esiintymiseen, jossa etsittiin uutta paikallista lapsiyhtyettä. Tuomarit vaikuttuivat Beyoncén ja LaTavian taidoista ja laittoivat heidät kolmen muun tytön kanssa ryhmään nimeltä Girls Tyme. Jäsenvaihdoksia tapahtui jo alussa, mutta Beyoncésta tuli heti yhtyeen päävokalisti. Tytöt tutustuivat koulussa Kelly Rowlandiin, joka myös osasi laulaa. Hänestä tuli pian Girls Tymen uusi jäsen ja osa Beyoncén perhettä.[1] Viihdealan manageri Andretta Tillman alkoi järjestää yhtyeen asioita, mutta vielä tuossa vaiheessa tytöt harjoittelivat ja esiintyivät lähinnä omaksi huvikseen.[2]

Girls Tyme alkoi esiintyä keikoilla paikallisissa pikkutapahtumissa, kuten Miss Black Houston -kilpailussa ja Six Flags AstroWorld -teemapuistossa. Vuonna 1993 ryhmä osallistui valtakunnallisen television Star Search -ohjelmaan ja tuli toiseksi. Toinen sija tuntui heille kuitenkin täydeltä häviöltä. Robersonin mukaan ryhmä hävisi kisassa huonon kappalevalinnan takia. Star Searchin jälkeen Beyoncén isä Mathew Knowles alkoi myös toimia Girls Tymen managerina ja alkoi tosissaan ajaa yhtyettä kohti ammattilaisuraa popvaikutteisena r&b-yhtyeenä. Lopulta ryhmä kutistui seitsemästä jäsenestä neljään, ja Beyoncén, Kellyn ja LaTavian lisäksi mukaan tuli luokkatoveri LeToya Luckett. Beyoncé oli huomannut LeToyan kyvyt heidän esiintyessään yhdessä koulun Pinokkio-musikaalissa.[3]

Neljän tytön ryhmä alkoi tehdä töitä päivittäin Mathew’n järjestämillä harjoitusleireillä, ja heidän koulunkäyntinsä jäi taka-alalle. He opiskelivat tuutorien kanssa eivätkä enää tehneet tavallisia teini-ikäisten juttuja. Yhtye muun muassa harjoitteli harmonioita laulamalla juoksulenkeillä, koska heidän laulunsa oli kuulostettava tanssirutiinin yhteydessä puhtaalta. He myös jatkoivat esiintymistä satunnaisilla keikoilla. Mathew Knowles hankki 1994 Girls Tymelle ensimmäisen levytyssopimuksen Elektra Recordsilta, mutta se raukesi vuoden sisällä ennen kuin yhtään materiaalia oli julkaistu. Ryhmä irtisanottiin tiettävästi siksi, että yhtiön vastaavat pitivät heitä liian nuorina ja kehittymättöminä.[4]

Nimen muutos ja levytyssopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1996 ryhmä alkoi suunnitella nimenvaihdosta, sillä nimi ’Girls Tyme’ oli Beyoncén isän mielestä liian keskenkasvuinen. Lopulta joku ehdotti nimeä Destiny, mutta se oli jo käytössä. Nimeksi tuli lopulta Destiny’s Child (suom. kohtalon lapsi), joka viittaa Jesajan kirjaan. Yhtyeen läpimurto tapahtui samana vuonna, kun he matkustivat San Franciscoon levyttämään demonauhoja ja lähettivät ne eteenpäin eri yhtiöille. Kalifornialainen Grass Roots Entertainment kiinnostui ja tarjosi managerisopimusta. Seuraavana vuonna Destiny’s Child koe-esiintyi New Yorkissa Columbia Recordsin a&r-johtaja Teresa LaBarbera Whitesille. Myös Columbia halusi yhtyeen listoilleen, ja allekirjoitettuaan sopimuksen he alkoivat työstää esikoisalbumiaan.[5]

Destiny’s Childin ensilevytys oli balladi ”Killing Time”, joka sisältyi Men in Black – miehet mustissa -elokuvan soundtrackille. Yhtyeelle haluttiin alusta lähtien luoda kypsempi imago ja moninainen soundi, joka ei olisi liian tyttömäinen tai edustaisi heidän todellista ikäänsä; kaikki jäsenet olivat tuolloin vasta 15-vuotiaita.[6]

Yhtyeen ensimmäisenä singlenä julkaistiin alkuvuonna 1998 ”No, No, No Pt. 2”. Ensimmäistä versiota oli pidetty liian hidastempoisena, joten rap-artisti Wyclef Jean sääteli kappaleen rytmejä ja toinen versio nousi ilmestyessään heti viiden kärkeen Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Kanadassa. Sijoitus oli vaikuttava aloittelevalle tyttöbändille erittäin kilpailuhenkisellä alalla. Kulttuurilehdissä yhtyettä pidettiin merkittävänä haastajana brittiläiselle Spice Girlsille, joka oli samaan aikaan suuressa suosiossa. Mediassa puhuttiin myös ”valtikanvaihdosta”, jossa amerikkalainen r&b syrjäytti brittiläisen purkkapopin.[7]

Menestys ja jäsenmuutokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Destiny’s Child esiintymässä jäähyväiskiertueellaan vuonna 2005.

Destiny’s Childin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi helmikuussa 1998 ja myi kohtuullisesti. Yhtye nousi vähitellen kuuluisuuteen ja esiintyi vuoden aikana muun muassa Wyclef Jeanin ja Boyz II Menin kiertueiden lämmittelijöinä. Mathew Knowles oli vahvasti mukana tyttöjen arjessa managerina ja Beyoncén äiti Tina stailaajana. Yhtyeen seuraava albumi The Writing’s on the Wall julkaistiin heinäkuussa 1999, ja sitä olivat tuottamassa Missy Elliott, Timbaland ja She’kspere. Myös 17-vuotias Beyoncé oli ensimmäistä kertaa mukana tuottajana ja laulunkirjoittajana. Levystä tuli sekä myynti- että listamenestys. Yhtyeen energistä r&b-soundia ja harmonioita verrattiin En Vogueen. Singlet ”Bills Bills Bills”, ”Say My Name” ja ”Jumpin Jumpin” saivat suuren listasuosion myös ulkomailla. Sisäiset ristiriidat alkoivat kuitenkin sotkea yhtyeen kuvioita.[8]

LaTavia Roberson ja LeToya Luckett kirjoittivat joulukuussa 1999 Mathew Knowlesille, etteivät enää halunneet tämän toimivan managerinaan. He myös syyttivät häntä epäreilusta kohtelusta ja suosimisesta, koska Beyoncé oli hänen tyttärensä ja Kelly Rowland asui perheen luona. Beyoncé puolestaan koki, etteivät jäsenet olleet enää samalla aaltopituudella keskenään. Kun sovitteluyritykset eivät auttaneet, lopulta päätettiin, että Roberson ja Luckett lähtisivät yhtyeestä.[9]

Beyoncén ja Tina Knowlesin mukaan Luckett ja Roberson eivät nähneet tarpeeksi vaivaa Destiny’s Childin eteen, kun taas Beyoncé ja Rowland olivat omistaneet elämänsä sille. Luckett oli väitteestä raivoissaan ja kiisti hänen ja Robersonin olleen laiskoja. Koska lähtö tapahtui juuri ennen ”Say My Name” -musiikkivideon kuvauksia, Robersonin ja Luckettin tilalle haettiin korvaavia esiintyjiä. Uudet jäsenet olivat 20-vuotias Michelle Williams ja 18-vuotias Farrah Franklin. Videon ilmestyttyä Roberson ja Luckett haastoivat Mathew Knowlesin oikeuteen ja väittivät saaneensa vasta tuolloin tietää saaneensa potkut yhtyeestä. Asia soviteltiin oikeuden ulkopuolella.[10]

Destiny’s Child oli keväällä 2000 lämmittelijäesiintyjänä Christina Aguileran ensimmäisellä kiertueella. Franklin jätti yhtyeen elokuussa vain viiden kuukauden mukanaolon jälkeen ja sanoi myöhemmin, ettei ollut tyytyväinen ulkonäkömuutoksiin, joita Tina Knowles oli pyytänyt häntä tekemään. Hän ei myöskään halunnut Destiny’s Childin jäsenenä käyttää etunimeään Farrah, sillä häntä oli aina kutsuttu toisella nimellään, joka sattui olemaan Destiny. Yhtye jatkoi triona ja Williamsista tuli sekä Beyoncén että Rowlandin erittäin läheinen ystävä.[11] Yhtye sai vuonna 2001 parhaan r&b-yhtyeen esityksen ja parhaan r&b-kappaleen Grammy-palkinnot kappaleesta ”Say My Name”.[12]

Maailmanlaajuinen suosio ja tauko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Destiny’s Child oli suosionsa huipulla vuosituhannen vaihteen jälkeen ja heidän kolmas studioalbuminsa Survivor ilmestyi toukokuussa 2001. Albumi oli maailmanlaajuinen hitti ja sen singlet ”Independent Women”, nimikappale ”Survivor” ja ”Bootylicious” olivat listamenetyksiä. Ensin mainittu oli tunnuskappaleena elokuvassa Charlien enkelit (2000) ja Billboard Hot 100 -listan kärkisijalla 11 viikkoa. Beyoncé oli jälleen tuottajana ja kirjoittajana suurimmassa osassa albumin lauluista. ”Survivor” viittasi selviytymiseen yhtyeen sisäisistä muutoksista, ”Independent Women” taas juhlistaa naisten riippumattomuutta miehistä. Beyoncé sanoi kirjoittaneensa kappaleen vastauksena niille, jotka olivat saaneet ”Bills, Bills, Bills” -kappaleesta sen väärinkäsityksen, että yhtyeen jäsenet olisivat onnenonkijoita. Kappale ”Survivor” toi yhtyeelle kolmannen Grammy-palkinnon.[13]

Helmikuussa 2002 Roberson ja Luckett haastoivat Destiny’s Childin oikeuteen vaatien vahingonkorvauksia tarkemmin määrittelemättömistä syistä. Beyoncén mukaan yhtye ei halunnut draamaa, vaan keskittyä ainoastaan musiikkiinsa. Juttu ei edennyt raastupaan asti, vaan sovittiin ennen oikeudenkäyntiä.[14]

Destiny’s Child lykkäsi vuoden 2001 Euroopan kiertuettaan syyskuun 11. päivän terrori-iskujen takia. He lähtivät keväällä 2002 maailmankiertueelle, jonka jälkeen yhtye jäi tauolle jäsenten keskittyessä soolouriinsa.[15]

Viimeinen albumi ja hajoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtye julkaisi vuonna 2005 viimeisen menestysalbuminsa Destiny Fulfilled, ja siltä nousi hitiksi ”Lose My Breath”. Samana vuonna he aloittivat Destiny Fulfilled... and Lovin’ It -kiertueen. Se osoittautui heidän jäähyväiskiertueekseen, kun bändi ilmoitti konsertissaan Barcelonassa lopettavansa. Tunteikkaassa puheessaan lavalla Rowland kertoi heidän haluavan lopettaa ollessaan huipulla ja keskittyä henkilökohtaisiin tavoitteisiinsa ja sooloprojekteihinsa. Yhtye oli toiminnassa kaikkiaan 15 vuotta, joista kahdeksan ammattilaisyhtyeenä. Destiny’s Child julkaisi vuonna 2005 vähälle huomiolle jääneen hittikokoelman #1’s ja sai seuraavana vuonna tähden Hollywood Walk of Famelle valtakautensa päätöksenä.[16]

Destiny’s Child on esiintynyt satunnaisesti vielä hajoamisen jälkeenkin. Viimeisin yhteinen esiintyminen oli heinäkuussa 2025 Beyoncén Cowboy Carter Tour -kiertueen päätöskonsertissa, kun Rowland ja Williams liittyivät hänen seuraansa lavalle.[17]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Remix-albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • ”No, No, No Pt. 2” (mukana Wyclef Jean, 1998)
  • ”With Me” (1998)
  • ”Get on the Bus” (mukana Timbaland, 1998)
  • ”Bills, Bills, Bills” (1999)
  • ”Bug a Boo” (1999)
  • ”Say My Name” (2000)
  • ”Jumpin Jumpin” (2000)
  • ”Independent Women Part I” (2000)
  • ”Survivor” (2001)
  • ”Bootylicious” (2001)
  • ”Emotion” (2001)
  • ”Nasty Girl” (2002)
  • ”Lose My Breath” (2004)
  • ”Soldier” (mukana T.I. & Lil Wayne, 2004)
  • ”Girl” (2005)
  • ”Cater 2 U” (2005)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Pointer 2014, s. 17, 18.
  2. ↑ Pointer 2014, s. 19, 20.
  3. ↑ Pointer 2014, s. 24–26.
  4. ↑ Pointer 2014, s. 30, 31.
  5. ↑ Pointer 2014, s. 34–38.
  6. ↑ Pointer 2014, s. 37, 38.
  7. ↑ Pointer 2014, s. 38.
  8. ↑ Pointer 2014, s. 39–45.
  9. ↑ Pointer 2014, s. 45, 46.
  10. ↑ Pointer 2014, s. 48, 49.
  11. ↑ Pointer 2014, s. 49–50.
  12. ↑ Pointer 2014, s. 56.
  13. ↑ Pointer 2014, s. 54, 81, 82.
  14. ↑ Pointer 2014, s. 57.
  15. ↑ Pointer 2014, s. 81, 82.
  16. ↑ Pointer 2014, s. 105, 119, 122.
  17. ↑ Kreps, Daniel: Beyoncé Reunites with Destiny’s Child at Cowboy Carter Tour Finale in Las Vegas Rolling Stone. 27.7.2025. Viitattu 17.8.2026.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Destiny’s_Child&oldid=24286096”