SIELUNMESSU (ECCE HOMO)

- Maailmassa kaikki alkoi sanalla kyllä. Molekyyli sanoi kyllä toiselle molekyylille ja elämä syntyi. Mutta ennen esihistoriaa oli esihistorian esihistoria ja oli ei koskaan ja oli kyllä.
Näin aloitti Clarice Lispector, brasialainen kirjailija, pienikokoisen kirjansa Tähden hetki.

Kesti tovin ennen kuin tajusin: näin tapahtuu vieläkin, aina ja kaikkialla, ja on aina tapahtunut.

Ecce homo! Katso ihmistä. Katso vaikka minua.Tässä olen, yksi n.7:stä miljardista ihmisestä. Istun tai nousen vaikka seisomaan edessänne. Esihistoriani on kulkenut kahta reittiä, toinen itäistä, toinen läntistä, ja kun vanhempani kohtasivat toisensa keskellä, minulle sanottiin: kyllä! Minulla oli lupa syntyä. Se tapahtui tähtikirkkaana yönä, jolloin oli pakkasta.

En muista tuosta ajasta mitään, vasta noin kolmevuotiaana sain ensimmäiset muistoni: vaalean kukkamekon jossa oli vadelmanpunaiset napit. Mentiin isän kanssa hakemaan äitiä sairaalasta. Odotin autossa, kun äiti isän saattelemana tuli sairaalan ovesta ja kantoi sylissään hartiahuiviin käärittyä myttyä. Se oli minun sisko, joka näytti suppusuineen ja hämmästyneillä pyöreillä silmillään pieneltä hiireltä. Samana päivänä tuli Kaisu-täti kylään, katsomaan siskoa, ja toi minulle siniset lasihelmet.

Saat sinä katsoa minua! Vaikka minua vähän ujostuttaa. Tämä on ulkoinen kehikkoni tällä hetkellä: Pituus 168, paino 60. Sopisin Lidlin mainokseksi, sillä jalassa minulla on Lidlin ihoa myötäilevät farkut ja jalkateriä hyväilevät Lidlistä ostamani siniset juoksukengät; päällä valkoinen Lidlin paita, joustavaa kangasta, kaula-aukko sopiva kultaiselle ketjulle niin että se voi levätä iholla. Se on ainoa koru, jota kannan. Isä osti sen kerran äidille, halusi ilahduttaa äitiä, mutta äiti kauhisteli sen kalleutta enkä nähnyt sitä koskaan äidin kaulassa. Isä oli pettynyt. Mutta minä kannan sitä nyt muistona hyvästä isästä josta olin jo lapsena ylpeä.

Mutta eihän teitä, niin kuin ei minuakaan, ulkoinen olemus kiinnosta. Katsotaanpa mitä kehikon sisältä löytyy. Pakko tuottaa teille pettymystä. Niin on silkkoa sisällä. Tyhjyyttä. Tietysti sieltä löytyy ne elimet, jotka luultavasti on meillä kaikilla, on suolet ja maksa, keuhkot ja sydän, mahalaukku ja kaikki muut asiaankuuluvat elimet kurkkutorvea unohtamatta, mutta sielu? Missä se on? Onko sellaista ollenkaan? Ehkä se on kuollut. Requiem sen muistoksi. Sielunmessu! Olisi se minusta hienoa, jos sielu olisi vielä käytössä, mutta sehän on jo pelkkänä sanana vanhentunut, se herättää negatiivisia tunteita, se ärsyttää, ainakin paljon lukeneita.

Mutta silti se ansaitsee muistoseppeleen, joista mielestäni yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista on Mozartin kuolinvuoteellaan säveltämä. Sen voit kuunnella tuolta lopusta, juhlavimmat ja vaikuttavimmat kohdat siitä.

Yhden hämmästyttävän löydön tein, kun tutkin sisustaani. Sieltä löytyi pieni olento, lapsi, taitavasti piiloutuneena. Se on ilmeisesti reliikki lapsuudesta, joka ei tahdo irrottaa otettaan minusta. Ilmeisesti se saa ravintonsa onnellisesta lapsuudesta, jolloin en tiennyt vielä maailman pahuudesta, elämän epävarmuudesta, enkä taivaanrannalla olevista mustista pilvistä.

Lapsi minussa on pitänyt elämää yllä. Se on auttanut näkemään asiat ihmeellisinä ja pääosin hyvinä. Jos ne ovat pahoittaneet mielen, se on etsinyt syytä itsestä. Toiset ovat sen mielestä ihailtavia: kuinka he ovatkaan varmoja ja tietävät kaiken! Osaavat elää oikealla tavalla, tottuneesti, liikaa ihmettelemättä ja liikoja puhumatta. Ja jos asiat tuntuvat liian vaikeilta se neuvoo: hyppää yli! Itse se tykkää hyppimisestä, se hyppelehtii huolettomana ja hyppää narua tai ruutua, on piilosilla, etsii toisia, ja kun joku löytyy, se on riemua! Se kyselee ja uskoo mitä sanotaan. Se ei epäile.

Elän yhä kysymysten varassa.
Sen verran aikuisuus on vaikuttanut, että en usko enää kaikkea. Epäilen.

Minulla on uusi ystävä, Clarice. Nimimerkki meri blogista Unkuri, esitteli hänet kerran minulle: ”Minusta tuntuu, että pitäisit Clarice Lispectorista.” hän sanoi ja suositteli että aloittaisin tutustumisen kirjasta Tähtihetki.

Minä, tähtien alla syntynyt, musta-valko ihminen, puolet pimeää, puolet valoa, tutustuin tähän kirjailijaan, mutta en ensin ymmärtänyt häntä, pidin häntä snobina ja hienostelijana. Vasta toisella yrityksellä pääsin sanojen läpi hänen sisäiseen maailmaansa, ja nyt, vaikka hän on jo kuollut, hän elää minulle jokaisella solullaan täysiverisenä ja eloisana ja pitää minua yhdessä sisälläni olevan lapsen kanssa pystyssä sillä materiaalilla jota jätti jälkeensä.

Otan todesta Claricen puheet. - Ajatteleminen on aktista, tunteminen on faktista, hän sanoo. - Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, hän sanoo.

Välillä tunnen hänessä itseni. Minäkin olen täynnä kysymyksiä, elän niistä ja pidän kirjoittamisesta. Minussa on vain se vika, että tunteet ovat ottaneet vallan ja päässeet nakertamaan sisimpääni niin että elämänhalu on välillä nollilla ja halu lopettaa kaikki sisäistä minääni koskettavat asiat, kirjoittaminen mukaan luettuna, ovat ajankohtaisia. Olen halunnut mykistää ja kuolettaa loputkin itsestäni ja vetäytyä tyhjään tilaan sisälläni. Kaipaan rauhaa kyllästyneenä kysymyksiin: Milloin sinusta tulee aikuinen? 

Toivottavasti ei milloinkaan, vastaan itsekseni. Päinvastoin. Haluan suojella sitä pientä oliota, lasta, mielessäni. Teen itselleni pienen pesän sen viereen.

Clarice on eri mieltä. - Omat rajat pitää ylittää, hän sanoo minulle. - Ei kuunnella muita. Ja jos kirjoittaa, pitää kirjoittaa sitä mitä haluaa.

Uskon häntä. Mutta mitä teen kaikille kysymyksille, jotka vaivaavat minua? Miten ihmiset pystyvät elämään ilman kysymyksiä? Eivätkö he pakahdu? Onko totta että heille on kaikki selvää, mitään ei tarvitse kysellä?

Ehkä se on mahdollista niille, jotka ovat itseriittoisia, jotka eivät tarvitse muita ihmisiä. Niille, joille oma elämä on kylliksi ja riittävä. Se mikä heitä vaivaa, ei kuulu toisille. Vai onko niin että juuri he ovat niitä onnellisia, jotka elävät ilman ongelmia rauhallisesti elämänsä loppuun asti? Onko sellainen elämä mahdollista?
Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, päättyvät sadut. Mutta entä todellisuudessa?

- Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, sanoo ystäväni Clarice. Pitäisikö minun uskoa häntä?

- Jumala on maailma, hän sanoo ja katsoo ystävällisesti minua kirjansa sivulta ja jatkaa: 

- Totuus on aina jokin sisäinen selittämätön voima. Elämäni aidoin puoli on tunnistamaton, äärimmäisen intiimi eikä koskaan yhdellä sanalla määriteltävissä. Sydämeni on tyhjentynyt kaikista toiveista ja kutistunut yhteen, viimeiseen tai ensimmäiseen, sykäykseen.

Minusta hän puhuu viisaasti ja oikein. Minähän melkein uskon häntä, ihmettelen. Niinhän se on, niin kuin hän sanoo.

Vähän myöhemmin hän puhuu onnesta. - Onnea? hän hymähtää, en ole ikinä nähnyt tyhmempää sanaa...

Miksi hän lyttää onnen? ihmettelen. Siihen hän ei anna vastausta. Ehkä minun on se itse löydettävä kirjasta, jossa hän kertoo kadulla vastaan tulleesta tytöstä, jonka elämä vain on, ilman että hän sitä itsekään huomaa; tytöstä, joka on kotoisin Rio de Janeiron slummista, käynyt elämässään vain kolme vuotta koulua ja joka hymyilee kadulla vastaantulijalle, mutta jonka hymy menee aina hukkaan, sillä kukaan vastaantulija ei edes huomaa häntä. Hän on mitätön. Hän ei ole kenellekään olemassa, maailma tulee mainiosti toimeen ilman häntä, ja jos kysyisi tytöltä mitä tahansa hän vastaisi: ”En tiedä”.

Muuan rahanahne ennustaja, jonka luokse tämä tyttö sattuu menemään, ja antaa hänelle kaikki rahansa onnellisena siitä, että ennustaja loihtii hänelle kokonaan uuden elämän, loistavan, ylellisen joka tulee rikkaan miehen muodossa. Nyt vasta hän tuntee itsensä ihmiseksi, jolla on ajateltavaa ja tulevaisuus. Hän kiittää ennustajaa uudesta, luvatusta elämästään.

Tämä tapahtuu vain vähän ennen kun hän toivoa täynnä, hymy huulillaan, on ylittämässä katua, ja valtava keltainen Mercedes ajaa hänen päälleen. Hän kaatuu ja jää siihen makaamaan, juuri kun on ennättänyt huomata olevansa jo lähellä ennustajan lupaamaa ylellisyyttä keltaisen upean auton muodossa. 

Siihen hän kaatuu ja jää ihmisten töllättäväksi.

Vihdoinkin hänet huomataan. Kuoleeko hän? Kuolee. Ikävä sanoa. Niinhän me kaikki kerran teemme, mutta kuolemmeko toivorikas hymy huulilla niin kuin tuo tyttö?

Clarice ei halua tappaa kuvaamaansa henkilöä, vaan jättää hänet paikalla olleiden ihmisten varaan, joista kenellekään ei juolahda mieleen tehdä mitään tämän hyväksi. He vain katsovat, mutta antavat katseillaan tytölle arvokkaan lahjan: olemassaolon. Päälleajanut auto on jatkanut matkaansa ja on ajajineen jo kaukana.

Kaikki elämän jättäneet raapaisut ja kolhut menettävät merkityksensä, paranevat itsestään ajan tai tahdon voimalla. Ne pitää unohtaa, minulle sanotaan. Mutta miten saisi muistin vaikenemaan? Ajattele vain hyviä ja iloisia asioita! he sanovat. Täytä muisti niillä! Se tuntuu hyvältä neuvolta, mutta vaikealta toteuttaa.

Mitä Clarice tähän sanoisi? Hän ei vastaa suoraan, hän kysyy vastakysymyksen: Kuinka paljon valo painaa?

Jään tuumailemaan sitä. Kuolema ei ole mikään vaikea asia, se tapahtuu meille kaikille. Aurinko, valon lähde, sammuu sekin aikanaan, sanovat tiedemiehet. Elämä loppuu silloin, ainakin tässä muodossa, joka alkaa olla meille tuttu. Jälkeemme tuleville se saattaa olla jo eri muodossa. Kaikki jatkuu ilman ihmistäkin, mutta elämisen muoto muuttuu, se muuttuu nytkin, koko ajan.

Kuinka paljon valo painaa?

Valo painaa yhtä paljon kuin ihminen. Kun järjen valo sammuu, sammuu ihminen. Kun auringon valo sammuu, sammuu koko ihmiskunnan elämä. Entä sen jälkeen? Syntyykö uusi ihmiskunta, joka kestää pimeyttä ja ääretöntä kylmyyttä? Ei vastausta.

Kysymykseni eivät näytä loppuvan. Siksi pohdintani on hyödytöntä. Ehkä se muistuttaa jossain mielessä sielunmessua, jossa ihmetellään kaiken katoavuutta.

Viimeinen lause, jonka Clarice sanoo minulle kirjan lopussa, sisältää vain yhden sanan: Kyllä.
Siinä on hänen vastauksensa yksinkertaistettuna. Siinä on kaikki tarvittava. Siinä on alku ja loppu. Se sana sopii meille kaikille. Kyllä!

                  

Kun tuota yllä olevaa kuuntelee, kuuntelee tarkasti, unohtaa itsensä ja kaiken ikävän. Syvä hartaus täyttää mielen. Requiem, Mozartin sielunmessu vastaa kysymyksiin tavalla, joka saa ne kaikki vaikuttamaan turhilta.